Julkisen ja yksityisen vastakkainasettelu on turhaa: Yksityinen sektori täydentää vakiintuneesti kuntien sote-palvelujen tuotantoa   

Tiukka kahtiajako julkisen tai yksityisen sektorin tuottamien palveluiden välillä ei vastaa todellisuutta. Halusimme tarkastella, miten sote-palveluita tosiasiassa Suomessa tuotetaan, ja millaisia kustannuksia niistä syntyy. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat väestörakenteen ja keskittämisen vaikutukset.   

Arkisissa keskusteluissa yksityisestä ja julkisesta palvelutuotannosta puhutaan usein toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Olemme kuitenkin siirtyneet julkisesta palvelutuotannosta tai sen yksityistämisestä tuotantomalliin, jossa yksityinen sektori täydentää julkista palvelutuotantoa.  

Säästyykö rahaa, jos palvelut ostetaan yrityksiltä? 

Aiemmat tutkimustulokset ja käytännön kokemukset ovat ristiriitaisia sen suhteen, kuinka paljon kustannussäästöjä kunnat voivat saavuttaa siirtämällä palvelutuotantoa yrityksille. Tutkimuksessamme halusimme selvittää, kuinka kustannukset eroavat eri palveluiden tuotantotapojen välillä. Tarkastelimme myös muiden tekijöiden, kuten kunnan koon, taajama-asteen ja väestörakenteen vaikutuksia.  

Tutkimusaineistomme kattaa 10 eri sote-palvelun tuotantotavat kaikissa Suomen kunnissa vuosina 2016–2019. Puhtaasti julkiseen palveluntuotantoon tai yksityiseen sektoriin nojaavaa palveluntarjontaa ei ole yhdessäkään kunnassa. Tuotannon tapoja yhdistellään, ja usein samaa palvelua tuotetaan eri keinoin. 

Kumppanit, täydentäjät, hankkijat ja yksityistäjät 

Kunnat jakautuivat tuotantotapansa perusteella neljään ryhmään: 

 1. Kumppanit (116 kuntaa):
Palvelut hankintaan pääasiallisesti kuntayhtymältä, tyypillisesti n. 90-prosenttisesti. 

2. Täydentäjät (146 kuntaa):
Kunnan omaa palvelutuotantoa täydennetään ostamalla palveluita pääasiallisesti yksityiseltä sektorilta. Nämä kunnat ostavat yksityissektorilta esimerkiksi vammaisten asumispalveluista keskimäärin 43 %, päihdehuollon erityispalveluista 46 % ja erikoissairaanhoidosta 2 %. Tässä ryhmässä lastensuojelun palveluita ostetaan yrityksiltä paljon, noin 75 prosenttia palvelutuotannosta. (Yksityistäjät-ryhmällä tämä luku on 87 %. Kumppanit-ryhmä tuottaa lastensuojelun palvelut itse.) 

3. Hankkijat (32 kuntaa):
Hankkijat ovat pieniä, alle 20 000 asukkaan kuntia, jotka PARAS-laki on velvoittanut tekemään palvelutuotannossa yhteistyötä. Palveluja ostetaan siis merkittävästi ns. isäntäkunnilta. Tuotantotavat vaihtelevat palvelukohtaisesti. Oman tuotannon lisäksi tuotantotapoja ovat ostot kuntayhtymiltä, kunnilta ja yrityksiltä.    

4. Yksityistäjät (13 kuntaa):
Hyvin pienet kunnat tuottavat omia palveluita vain vähän. Ne ostavat merkittävän määrän palveluistaan yrityksiltä ja muilta julkisilta toimijoilta.   

Bonusryhmä: Hajauttajat.
Neljän vuoden keskiarvoja tarkastellessa esiin nousi myös viides ryhmä. Hajauttajien ryhmään kuuluvien kuntien tuotantotavat olivat muutosvaiheessa (kunnat olivat siirtymässä jostain yllä mainitusta mallista toiseen), jolloin palvelutuotannon kustannukset olivat tyypillisesti muita ryhmiä korkeammat.  (Huom. hajauttajat-ryhmä ei näy kartalla.) 

Huomioitavaa on, että aineistomme on kuntatasolla. Kuntaa koskeva data saattoi esimerkiksi kertoa , että 90 % tietystä palvelusta ostettiin kuntayhtymältä. Data ei kuitenkaan kertonut, muodostuiko tämä 90 % kuntayhtymän yrityksiltä ostetuista palveluista vai kuntayhtymän itse tuottamista palveluista. 

Väestörakenteella suurempi vaikutus kuin palveluiden tuotantotavalla

Kun tarkastelimme keskiarvoja yksittäisten kuntien tai palvelujen sijaan, huomasimme, että väestörakenteen yhteys kustannuksiin oli tuotantotapaa suurempi. Väestön tiheys vaikuttaa myös siihen, onko tarjolla yksityistä palveluntuotantoa ja jos on, onko markkinoilla kilpailua. Koska tuotantotavan yhteys kustannusvaikutukseen oli keskimäärin vähäinen, tulisikin päätöksenteossa keskittyä esimerkiksi palvelujen saavutettavuuteen. Parempi saavutettavuus voi ennaltaehkäistä laajempaa palvelutarvetta.

Keskittäminen kannatti

Isoilla kunnilla, tai kuntayhtymissä, joissa tuotetaan palveluja yhteistyössä, kustannukset vaikuttavat pieniä kuntia alhaisemmilta. Tutkimustuloksemme tukee ajatusta keskitettyjen palveluiden kustannustehokkuudesta, mikä resonoi myös uusien hyvinvointialueiden tavoitteiden kanssa.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa bonusryhmä hajauttajista tekemämme havainnot. Uusista hyvinvointialueista etenkin ne, joiden pohjalla ei ole kuntayhtymää, aloittavat toimintansa muutosvaiheessa. Tällöin palvelutuotanto on kalleimmillaan. Tuotantokustannusten näkökulmasta murrosvaiheesta pitäisi pyrkiä nopeasti eteenpäin, kohti täydentäjien tai kumppanien toimintamallia.

Katri Kauppi, Professori, Tieto- ja palvelutalouden laitos, Kauppakorkeakoulu, Aalto -yliopisto

Suvituulia Taponen, Tutkijatohtori, Kauppakorkeakoulu, Aalto-yliopisto ja Lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. Hankkinen Oy:n perustajaosakas.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.